Ja tästä vielä treenisnauhoite soundtrackiksi.

Pyynikin vanha näkötorni 1912-13 (Tampereen museotoimen kuva-arkisto, kuvaaja tuntematon)

Palasin vielä tänään Pyynikin näkötorniin sillä minusta tuntui että en ollut saanut kaikkea sisällytettyä viime viikolla tekemääni runoon. Tällä kertaa kirjoitin vielä paikan päällä muistivihkooni. Seisoskelin ja fiilistelin tuota tilaa ja melko pian alkoi sisäinen puhe virrata. Koska minulla ei ollut kiire ja sain rauhassa kirjoittaa, koin aivan yhtä onnistuneen muuntuneen tajunnantilan tallennuksen kuin torstainakin. Vietin tornissa varmaan lähes tunnin verran, en osaa sanoa tarkkaa aikaa koska ei ollut kelloa eikä puhelinta mukana.

Nyt runo vierii ja kehii juuri niin laajalle kuin sen pitääkin. Koska tekstimassa kasvoi melkein puolella, minulla menee vielä sen järjestämisessä; leikkaukset ovat sitä hankalampia mitä enemmän tekstiä on, tai ainakin niitä enemmän. Luulen että tulen sisällyttämään tämän tekstin vielä kokoelmaani, sille on luonnollinen paikka viimeisessä sarjassa. Tässä tapauksessa minun on saatava sinne vielä yksi runo lisää, että sarja olisi tasapainossa.

En ehdi kirjoittaa nyt tämän pidempää, mutta jatkan luultavasti näissä merkeissä vielä ainakin huomenna.

Päiväkirjailun jälkeen otin esiin torstaina kirjoittamani runoluonnoksen ja aloin hahmotella vihkoon kirjaamistani merkinnöistä runoa wordin alustalle.

Sysäys tähän runoon tuli voimakkaana, kun kiipesin torstaina ensimmäistä kertaa Pyynikin näkötorniin. Olin lähtenyt ulkoilemaan ja otin onneksi muistivihkon mukaani.

Näkötornissa koin voimakkaan piikin, ehkä sitä voisi kutsua vaikka inspiroitumiseksi. Päähäni alkoi tulvia puheenomaisena runoa, jonka hahmo tuntui saman tien selkeältä. Olen kokenut näitä poikkeavia tajunnantiloja aikaisemminkin. Ongelmana vain tahtoo olla se että ne tulevat aina kun olen jossain ulkoilemassa, onneksi olen oppinut kantamaan muistivihkoa mukanani.

Muistiinkirjoittamisessakin on ongelmansa. Sisäinen inspiraation ajama sanojen ja kuvien vyöry ei etene lineaarisesti, vaan tajunnassani tuntuu pyörivän jonkinlainen syklinen mylly. Teksti (tai onko se nyt tekstiä varsinaisesti kun kyse on sisäisesti puheesta, ajatusten virrasta) tuntuu kerivän ja pyörivän, ajatukset sikiävät mielen hahmottomassa tilassa. Voin vain yrittää erilaisilla muistitekniikoilla, joita olen kehittänyt, pitää ne mielessäni, että kykenisin kirjaamaan ne mahdollisimman tarkasti muistiin; kuitenkin samanaikaisesti estämättä uusien vielä syntymättömien rönsyjen mieleentulemista.

Tämä muuttunut tajunnantila ei ole useinkaan kovin pitkä, kadotan silloin täysin ajantajun mutta epäilisin että se ei voi kestää edes puolta tuntia. Kun kirjaan tätä aivoissa tapahtuvaa kukintaa, parhaiten saan sen ylös isolle paperille, esim. A4-vihkoon johon voin kirjoittaa aukeamalle hajanaisesti ja väljästi sinne tänne paperia. Näin pystyn parhaiten mukailemaan sitä ei-lineaarista ajatusvirtaa jota mieleni tuottaa. Mikäli minulla on  käytettävissäni vain pieni vihko, kuten torstaina näkötornissa, laitan sinne vain keskeisiä rivejä, kuvia joiden ympärille arvelen osaavani myöhemmin rekonstruioda loput. Tämä muuntunut tajunnantila on tietyssä mielessä myös painostava, tarkoitan että pelkään aina menettäväni tämän inspiroituneessa tilassa ajatellun runon; voimakkaan tuntuista tekstiä tulee sellaisella helppoudella ja nopeudella että hirvittää. Detaljit ovat koko ajan kädenmitan päässä menossa karkuun. Tämä muistuttaa jossain määrin unien muistamista. Mikäli tietyt kohdat saa vangittua, napattua niistä kiinni, on koko uni mahdollista saada palautettua ennen kuin se hajoaa, ”haihtuu ilmaan”. Tässä luulen että unipäiväkirjan pitämisestä on ollut apua. Hyvää harjoitusta tälle muistinalueelle.

En malttanut jäädä muutamaa kuvaa enempää kirjoittamaan tätä näkötorni-impressiotani paikan päälle. Kun puheen virta alkoi tyyntyä, palasin välittömästi kotiini ja myllytin tekstimassaa päässäni; tällainen syklinen rallattelu on paras tapa minulle muistaa. Olin iloinen että minulla ei ollut puhelinta mukana enkä törmännyt keneenkään.

Pää täynnä runoa aloin saman tien kirjoittaa sitä vihkoon. Täytin aukeman verran päässäni olevilla lauseilla ja saatoin rentoutua. Tiesin saavani näistä rakennettua tekstin lähes tulkoon sellaisena kuin se minulle ilmestyi. Olin ajatellut että kävisin sen kimppuun vielä samana päivänä, mutta tuli muuta menoa. Minulla oli kuitenkin sen verran hyvät muistiinpanot että saatoin jättää sen sikseen.

Tänään sitten kävin sen pariin ja nyt minulla on tulosteena melko valmis runo. Siinä on vielä puutteita mutta kokonaisuus on ehjä ja elävä. Luulen, että jossain vaiheessa olisi hyvä kokeilla tällaisten inspiroituneiden tilojen tallentamista nauhurilla. En ole varma onko puhelimessani tällaista mahdollisuutta. Muuten tuskin nauhuria olisi käytettävissä kovinkaan usein kun sitä tarvitsisi. Kirjoittaminen on kyllä riittävän hyvä kun siihen on vain rauhaa ja mahdollisuus.

Näihin mietteisiin päätän tämän työviikon. Se on ollut hyvä, ensi viikolla jotain muuta.

- Juha

Man Ray: "The Gift" 1921

Aurinko ja korkea tunnelma. Sain ahkeralla muokkaamisella paranneltua keskeneräisimmät runoni. Juuri parhaillaan tulostimeni sylkee tuossa liuskoja pihalle. 64 käsikirjoitussivua uutta tekstiä lähtee tänään esilukijoilleni. En olisi uskonut että pääsen tähän pisteeseen näin nopeasti, mutta usein työ etenee sykäyksin. Onhan tässä tullut pohjia tehtyä jo pitemmän aikaa.

Mikäli saan kustantajan puolelleni, niin uskallan jo haaveilla että kirja voisi mahtua ensi syksyn kustannusohjelmaan. Tämä tietenkin tarpeetonta ja turhan aikaista haaveilua, mutta suotakoon se; tässä yksinäisessä työssä on oltava porkkanoita.

Mitä seuraavaksi? Aloitan varmaan tekemään raakakäännöksiä käännösnäytteitä varten. En vielä paljasta ketä olen ajatellut, jos juttu toteutuu, niin sitten vasta. Olen myös pistänyt työsuunnitelmiini novellikokoelman kirjoittamisen. Se tarkoittaa kokonaan toisenlaista ajattelun rekisteriä. Huomaan arkailevani ja epäröiväni sen edessä, mutta toisaalta: miksi en kokeilisi, jotain uutta on aina yritettävä, pysyttävä liikkeessä, niin kuin olen usein sanonut. Jonkin aikaa pitää kuitenkin antaa noiden runojen olla, ottaa etäisyyttä. Ja menee siinäkin aikaa kunnes saan ensimmäiset ateljeekritiikit.

Ensi viikolla siirryn kirjoittamaan vielä proosasta tai kääntämisestä. Riippuen kumpaan virtaan hyppään. Huomisen taidan ottaa vapaaksi. Kuulemiin.

Pitäisi kyllä aina työskennellä papereilla, näytöllä ainakin minulla silmä sokeutuu enkä osaa samalla tavalla editoida. Teen typerämpiä lisäyksiä ja skrollailen edestakaisin tiedostoa saamatta mitään todellista aikaiseksi. Paperi on armoton. Olen jopa miettinyt, että ehkä pitäisi kokeilla tulostaa seuraava versio jollain sellaisella fontilla mistä en pidä. Tässä näkyisi tekstin omat ansiot enkä pystyisi huijaamaan silmääni millään typografialla.

En ehtinyt ihan kaikkea korjata tiedostoon, kun huomasin että kello oli sen verran että jouduin lähtemään. Sen vuoksi kirjoitan tämän työpäiväkirjankin vasta nyt illalla. Taidan jättää nuo loput tiedostoon korjaukset huomiselle, on jotain mistä aloittaa aamulla.

Huomenna varmaan vielä korjailen noita ongelmallisen tuntuisia runoja ja ehkä jo laitan esilukijoille. Mutta kovasti innoissani olen nyt tästä työstä, ensimmäiset takaiskut tulevat varmasti siinä vaiheessa kun joku osoittaa minulle tekstin puutteet ja ongelmakohdat, olen nyt tällä hetkellä jossain luomisen jälkeisessä hybriksessä, innoissani siitä että olen saanut käsikirjoituksen kasaan, kuukausi sitten minulla ei vielä ollut mitään muuta kuin hahmoton massa tekstiä vuoden ajalta.

Mutta kuitenkin, tänään tunsin jo kovasti tarvetta päästä töihin. Levittelin sarja kerrallaan kässärinippuni paperit makuuhuoneen lattialle ja järjestelin ne uusiksi.

Käydessäni runoja yksi kerrallaan läpi huomasin toisteisuutta. Olin käyttänyt samoja kuvia, säkeitä, monessa kohtaa tiedostamatta sitä. Poistelin näitä päällekkäisyyksiä ja tein kynällä muutenkin merkintöjä.

Muutamia runoja tiputin kokonaan pois ja etenkin loppupuoli koki muutoksia. Nostin kokoelman alkuun, ikään kuin mottorunoksi yhden päiväkirjafragmentin. Kokoelman loppuun tulee myös yksittäinen runo joka sulkee teoksen.

Tällä hetkellä kokoelmassa on 37 runoa (mikä muistaakseni on tasan saman verran kuin kummassakin edellisessä kokoelmassani). Näistä tosin yksi runo on kokonaisen sarjan mittainen. Tämä on hyvä määrä. Siitä on helppo vielä siirrellä, poistaa ja lisäillä. Ja koska minulla ei vielä sinänsä ole kiire, voin vielä kirjoittaa uusiakin runoja. Tänäänkin tein yhden pikkurunon minkä liitin kokoelmaan.

Paljon on vielä työtä tehtävänä, mutta tänäänkin käsikirjoitus liikahti askeleen eteenpäin. Ja nyt sillä on myös nimi joka jäsentää ajatuksiani sommittelun suhteen.

Minun on kiinnitettävä huomiota siihen että en päästä itseäni helpolla yksittäisten runojen suhteen. Sarjoihin on tällä hetkellä vielä päässyt keskeneräisiä runoja, jotka on poistettava mikäli en saa niitä toimimaan itsenäisinä.

Perjantaina oli Tulenkantajien kirjakaupan avajaiset, jossa myös julkistettiin Joona Ruusuvuoren Ambulansseja taivaalla. Kävelimme Ruusuvuoren kanssa iltapäivällä kämpilleni. Hän kysyi että tietäisinkö mistä saisi kitaristin säestämään. Ehdotin että kokeilisimme jotain päästyämme kotiini. Harjoittelimme nopeasti iltapäivällä paria runoa ja se tuntui toimivalta. Päädyin siis säestämään Ruusuvuoren runoja kitaralla julkkareihin.

Kauppa oli tupaten täynnä väkeä koko illan. Ohjelmassa oli sekä puhdasta runon lukua että erilaisia musiikkiesityksiä. Antti Salmisen ja Touko Hujasen punk-henkinen duo Pelkkä pelkkä heitti Tulenkantajien lavan toistaiseksi uhkaavimman ja vimmaisimman keikan. Jossain vaiheessa Salmisen pogoilua seuratessa tajusin että mikäli hän horjahtaa kaiutinpiuhan päälle, kirjahyllyn päälle nostettu kaiutin hyppää suoraan eturivin katsojien niskaan. Tämä työturvallisuusongelmainen jännitysmomentti antoi pienen lisävärin esitykselle.

Lauantaina Elävän kirjallisuuden festivaaleilla olin mukana ohjelmassa Luontolyriikan uudet tuulet. Teemana oli luonto, joten valikoin runot sen mukaan. Valitsin muutamia runoja kummastakin kirjastani ja lisäksi luin uusia runoja käsikirjoituksestani. EKF:n muuhun ohjelmistoon en valitettavasti ehtinyt tutustua ollenkaan. Myyntipöydät katsoin nopeasti läpi ja mukaan tarttui uudet runosuomennokset Lorcasta ja Szymborskasta. Kumpikin minulle tärkeitä ja läheisiä runoilijoita. Lorcaa jo hieman selailin, vaikutti todella hyvältä.

EKF-esiintymisen jälkeen pitikin lähteä suoraan valmistautumaan illan Perikato-keikkaan. Saimme nopeasti kamat pystyyn Ochre Roomin tehtyä oman soundcheckinsa. Olimme päättäneet mennä lavalle täysin ilman mitään sovittua biisilistaa, suunnitelmia, edes runoja ei ollut päätetty. Tämä totaali-improajatus tuntui kutkuttavan jännittävältä. Aikaisemmilla keikoilla ongelmana on ollut juuri liian tiukkaan asetettu järjestys ja etukäteen lukkoon lyödyt rakenteet, joissa pysytteleminen lähinnä rajoittaa ja vie energiaa. Ahkeran harjoittelun myötä huomasimme Vellun kanssa, että olemme parhaimmillamme improvisaatiossa ja rajoittamattomassa ilmapiirissä. Ja nyt näin yhden kokeilun perusteella tätä reseptiä tulemme käyttämään myös jatkossa.

Duo Perikato soitti heti Ruusuvuoren jälkeen. Onneksi ohjelma alkoi tänä vuonna järkevään aikaan. Olimme heittäneet puolituntisemme jo kahdeksan jälkeen ja yleisöllä riitti vielä keskittymiskykyä. Poikkeuksellisesti saimme keikasta myös videotallenteen; Rassin Mika ystävällisesti suostui kuvaamaan. Täytyy jossain vaiheessa nostaa siitä otteita youtubeen.

Nyt minulla ei ole aavistustakaan mitä alkaisin tehdä. Pitkän viikonlopun jälkeen työskentelyn taajuudelle virittäytyminen ei käy helposti. Edes tällaisen asiaproosan synnyttäminen on vaikeaa. En taida jaksaa vielä tänään ottaa tuota kässäriä esiin. Tiedän kyllä että ne loppupään sarjat pitäisi järjestää uudestaan, mutta siihen ei riitä nyt rahkeet. Ehkä vain lueskelen tämän päivän ja jos jotain ajatuksia tulee, niin pistän muistiin. Kenties huomenna jo leikkaa.

Sen verran eilen tuli kuitenkin tehtyä, että illalla kävimme Vellun kanssa illalla treeniksellä virittelemässä lauantain Perikato-keikkaa varten. Otin uudet runot mukaan ja saimme äänitettyä aika toimivan raidan pitkästä runosta, mistä kirjoitin aiemmin. Lukiessani sitä ensimmäistä kertaa ääneen huomasin muutamia korjattavia kohtia. Olen ennenkin käyttänyt tätä paljon metodina, ikään kuin  testatakseni tekstiä. Aloituksien ja lopetuksien tehot huomaa erityisesti ääneenlukiessa.

Tein etenkin ensimmäisen kirjan kanssa paljon sitä että kävin open stage -illoissa testaamassa uusia tekstejä. Tuollaisissa julkisissa esiintymisissä runo ikään kuin tuli jo julkaistuksi, niin että esitettävät tekstit tuli tarkkaan syynättyä ennen lavalle menoa. Usein tein viime hetken korjauksia juuri ennen vuoroani. Ja nämä poistot tai lisäykset jäivät poikkeuksetta runoihin.

Tänään korjailin tuota pitkää runoa eilisen havaintojen perusteella. Se kyllä tuntuisi edelleen kestävältä ratkaisulta kuten jo aikaisemminkin arvelin.

Yritän vielä tänään saada tehtyä yhden apurahahakemuksen ja viedä sen postiin. Huomenna sitten Tulenkantajat-kirjakaupan avajaiset illalla, mutta aamupäivän ehtii vielä tehdä omia juttuja. Lauantaina EKF ja Tiiliskiviklubi. Ensi viikko on kokonainen työviikko joten ei tässä sinänsä ole mitään hätää. Ehkä näiltä tapahtumapäiviltä jotakin jää käteen. Ainakin tulee nähtyä paljon kollegoita ja varmasti jotain uusia virikkeitä tarttuu.

Niin ja tällaista pientä pätkää äänitimme:

En ehdi nyt tekemään tämän pitempää merkintää, mutta palaan asiaan.

Stilli Luis Buñuelin elokuvasta Andalusialainen koira (1929)

Viikonloppu meni koskematta kokoelmaan enkä kirjoittanut edes päiväkirjaa, luin kyllä paljon. Minulla on nyt sellainen tunne että minun on luettava ja paljon. (Ja paljon olen lukenutkin.) Koska lukiessani minä ajattelen. Ja minulla on nyt se materiaali, minun on vain osattava nähdä mitä minä sillä teen. Mikä sen muoto ja varsinainen sisin on. Ja sitä kautta löydettyäni sen olemuksen ja saatua kiinnitettyä sen itselleni, vasta sitten voin nimetä sen. Tämä nimettömyys ahdistaa minua. Ikään kuin sillä ei olisi olemusta ennen kuin se nimetään, vaikka eihän se niin ole. Minä kyllä tiedän mitä se on syönyt.

Nyt olen melko vakuuttunut siitä että tämä kirja valmistuu tänä keväänä/kesänä. Nyt on vasta helmikuun alkupuoli, ehdin vielä makuuttaakin tätä ennen kuin jätän sen kustantajalle keväällä.

Ja ehkä tässä lepovaiheessa minä kokeilen kirjoittaa proosaa? Vai kääntäisinkö? Ehkä kumpaakin. Ei mennä asioiden edelle.

Tänään keskityin lähinnä korjailemaan ja stilisoimaan pitkää runosarjaa. Se paranee koko ajan, luultavasti jätän sen tällaisena virtaavana pitkänä sarjana kokoelmaan. Olen saanut parannettua ongelmallisia leikkauskohtia, ja runoelmassa on imua. Alku ja loppukin tuntuvat toimivan. Tiedän että saan sinne vielä istutettua, syötettyä materiaalia sisään mikäli haluan. Vaikka on se tuossakin muodossa jo melkoinen urakka lukijalle. On mietittävä onko se liian rohkeaa laittaa alkuun.

Huomenna jatkan myöhempien sarjojen parissa. Muistan tämän vaiheen edellisistä kirjoistani, olen kuin kuumeessa. Ja siitä tietää että energiaa on ja se vie tekstiä koko ajan valmiimmaksi. Tekstien vielä osittain järjestymätön massa alkaa painaa. Painetta ei vain kovin kauaa pysty hallitsemaan, joten nyt kun kihisee on parasta keskittää voimat tähän. Huomaan tässä työpäiväkirjassakin etten oikein kykene keskittyneisiin kappaleisiin.